Nytkö jo?

Yksi kesä sitten istui kuopus Vaarin kainalossa

kuunnellen isosiskojen koulunpäätöstä.

Musiikkia.Kaunista musiikkia.

Aamuauringon lämmintä kajoa.

Varpaat jo juoksentelivat kesälaitumella

kuin naapurin ammut vallattomina.

Käsilaukussa sojotti Puuha-Peten mitta

sekä tärkeät kolme leikkirautaista sormusta.

Rakas esikoinen,

kolme pitkää taivallettua vuotta on jo takanasi.

Olet ollut urhea ja sinnikäs.

pää kirjojen kansissa.

Kunpa koulukirjojenkin.

Joinakin öinä halusin litistää nenäsi niihin sivuihin

- et ikinä sammuttanut valoja ja siirtänyt romaania sivuun vaikka pyysin,

kiukkusin ja taoin järkeä päähäsi kello puoli kaksitoista

-useimmiten...

Niinä hetkinä rukoilit äitiäsi iltaunisemmaksi.

Sinä kesäkuun päivänä jouduit ensimmäistä kertaa elämässäsi luopumaan.

Se itketti, itketti niin.

Sinua.

Erityisesti opettajaa,

joka oli pitänyt luokallesi puheita jo pitkin viikkoa

- ne päätyivät aina niiskutuksiin.

On vaikeata luopua niistä,

jotka ovat astuneet sydämeemme.

Tulee ikävä.

Tulee suunnaton ikävä.

Tuossa hetkessä kaikista äideistä luokan takaosassa tuli punanenäisiä

itkupillejä.Tässä ollaan vasta alakoulun puolivälissä.

Ei uskoisi.

Äitien sydämet värisivät ja poikia hävetti.

Mutta tuo opettaja oli kuin juuri vastaanottanut käsivarsiensa huomaan

kolmekymmentä vakavaa ja isoreppuista ekaluokkalaista.

Juuri.

Siitä on kolme vuotta.

Kesän helteet ja kuumat päivät saapuivat.

ja me pakenimme vilvoittavien vetten ääreen.

Vuosisadan kesä.

10. elokuuta

aamulla kello seitsämän löytyi tämä tyttö

huiskaisten pedatulta sängyltään.

Juuri näin; reppuineen päivineen.

Joko saa lähteä?

Muistatko?

Eskarimme.

Juoksujalkaa.

Koulu alkaa.

Pärjäänkö mä?

Mutta kuinka mä pärjään?

?

Rakkaani,

onnellisen turvallista koulutaivalta sinulle.

Toivoo äiti.

Mutta missä on yksi?

Täällähän minä.

Älä äiti aina hosota ja hosu!

!!!!